Kylläpä joo! Pienenä sitä tämä poika päätti, että isona minusta tulee sankari... Niinpä, kelläpä ajatus ei olisikaan käynyt mielessä siinä vaiheessa, kun elämä pyöri vain vesipyssyjen sekä tv:stä tulevien Prätkähiirien ympärillä: Aamulla herättyä, yön aikana Supermies- asusteena toimineet Speedo-malliset alkkarit saivat lisäkseen mahdollisesti jonkin Turtles- aiheisen taikka vastaavan sankariaiheisen paidan sekä jalkaan hyvinkin todennäköisesti Adidas- merkkiset "vauhtiverkkarit". Sitä taas tiesi, että kun aamupalan oli kunniallisesti ilman vastaväitteitä nauttinut napaansa, niin mikään ei ollut mahdotonta! -"Josko sitä tänään pelastaisi vihdoin maailman?"
No... Kuten arvata saattaa, maailman pelastaminen siinä iässä tarkoitti lähinnä selälleen kääntyneen koppakuoriaisen avittamista takaisin jaloilleen, että pääsisi matkaansa jatkamaan. Kuitenkin ehkäpä suurin sankariteko, johon oli hyvä pyrkiä päivittäin oli se, ettei vanhempien tarvitsisi lukea kyseisen päivän tekemisiäni paikallislehden tekstiviesi-palstalta taikka vastaavasti kuulla naapurustossa majailevalta "kyylämummolta", joka kyllä tekemiseni tiesi tasan tarkkaan olipa sitten kotona ikkunan ääressä nauttimassa aamukahviaan taikka rastittamassa onnennumeroitaan lottokuponkiin parin kilometrin päässä sijaitsevalla kaupan pahasella! Vauhtia kyllä siis riitti ja ehkäpä sinne jonnekin väliin jokunen "vaarallinenkin" tilanne mahtui. Kuitenkin kaikki raajat kova vauhtisesta lapsuusajasta huolimatta ovat jotakuinkin ehyet. Eikä korvienkaan väliin mitään kovin vaarallista kolahdusta ole tainnut tulla, kun jollain tavalla vielä edes omaa äidinkieltäni kykenen murtamaan.
Luulen kuitenkin, että olisi vaatinut jonkinlaisen fyysisen tai miksipä ei henkisenkin kolauksen jättääkseni jonkinlaiset "sankarihaaveet" kokonaan mielestäni. Näin 15 vuotta sekä muutamien vaihdettujen alkkareiden jälkeen sitä huomaa edelleen pyrkivän jollakin tapaa samoihin tavoitteisiin, kuin silloin vaahtosammuttimen kokoisenakin. Ehkä tavoitteet ovat saaneet hieman eri mittakaavan, mutta kaipa sitä vieläkin jossakin aivonystyröiden uumenissa elättelee jonkinlaisia toiveita siitä, että jonakin päivänä voisi tehdä jotakin merkittävää?
Kuitenkin palattaessa vielä muutama vuosi taakse päin peruskoulun päättymisen sekä jatkokoulutusvalintojen taitekohtaan, täytyy todeta että kyllä sitä aika paljon ikään nähden suotiin vastuuta vaikuttaa omaan tulevaisuuteensa. Tuolloin tottakai lukio oli aivan tuntematon käsite pojalle, joka yläasteen aikana jotakuinkin avasi koulukirjansa ensimmäisen ja viimeisen kerran vain todetakseen, että joka ikisessä oli aivan liikaa tekstiä ja vastapainoisesti liian vähän kuvia. Näin ollen, jatkaen perheen jalanjälkiä ammatillinen koulutus olisi "se juttu".
Kyseisestä ajatusmaailmasta huolimatta varmaa tietoa siitä, -Mikä minusta tulisi isona?- ei ollut lähimmän kaupungin suoman koulutustarjonnan puitteissa. Jotakin sitä tuli valintalappusiin rustattua, mutta kuitenkin varmuus tulevaisuudesta vihdoin hiipi ajatusmaailmaan em. paikallislehdessä äitini huomaamaan Turvallisuusalan koulutus- ilmoitukseen! Kaikenlaisia rikos- ja poliisisarjojahan sitä oli tullut seurattua sen aikaisesta 24 tuumaisesta kuvaputkitelevisiosta, päälimmäisenä ehkäpä MacCyver linkkuveitsineen mielessäni.
Valintapäätös suoritettujen pääsykokeiden jälkeen koulutukseen saapui. Kovaa treenaten fyysistä kuntoani käsittämättömän pitkien juoksulenkkien sekä uskomattoman -verta, hikeä sekä erinäisiä kirosanoja vuodattavien- intervall- harjoitusten jälkeen havahduin eräänä päivänä ensimmäisen lehden tippuvan puusta! Kesä olisi ohi ja koulutkin alkavat. No ajatus ei kuitenkaan haitannut, mielessäni Supersankarikoulutukseksikin nimittämääni opinahjoa mietiskellen.
Niin koitti kuin koittikin ensimmäinen koulupäivä, kului viikkoja, kuukausia sekä lopulta vuosia, kaiken kaikkiaan kolme kappaletta. Tämänkin jälkeen kuulemieni sankaritarinoiden sekä lukemattomien mahdollisten vaaratilanne-analyysien ansiosta adrealiinimääräni kropassani vain kasvoi entisestään ja palava halu päästä "kentälle" työtehtäviin pääsi valloilleen.Lopulta töitäkin löydettyäni aika nopeasti sitä alkoi huomaamaan, että on taidettu taas perunapellossa kasvanutta maalaispoikaa niin sanotusti vetää höplästä, kun oli päivät erilaisissa myymälöissä sekä muissa yritystiloissa kierrellen viettänyt parhaillaan jopa 16 tuntiset työpäivänsä, tapahtumatta kuitenkaan mitään mistä olisi kerrottavaa jälkisukupolville saakka lukuunottamassa työkengässä päivät muhineita, sanoinkuvailemattoman kipeitä hiertymiä sekä erinäisiä rakkuloita.
Niin sitä vain kuitenkin jo muutaman vuoden on tullut viihdyttyä "Lelupoliisi- asu" päällä, jokseenkin keikkaluontoisesti, mutta kuitenkin. Ehkäpä ne kuitenkin on lopulta ne pienet onnistumiset sekä ajoittaiset kiitokset mahdollisesti hyvin suoritetusta työstä, voi olla että ne tekevät lopulta sen, suurin lainausmerkein ympäröidyn "sankarifiiliksen", tarkoittaen ehkä maallikon silmin hyvän mielen. Näin ollen aiempaan koppakuoriaisen jaloilleen avustamiseen viitaten, voi loppujen lopuksi todeta, että "Sen minkä lapsena oppii, myös vanhana taitaa". Ajatusmaailma ei ole siis muuttunut miksikään, halu tehdä hyvää ja olla avuksi pysyvät mielessä, mutta tekojen laajuus sekä merkitys vain muuttuvat iän myötä.
Voi olla, että seuraava askel omassa tulevaisuudessa sankarin urasta haaveillen on vuoden vaihteen jälkeen alkava Rajavartijan- koulutus. Saattaahan olla, että samoissa merkeissä istun myös kymmenen vuoden päästä flunssassa, kuten nytkin kirjoittamassa jokseenkin päättömiä mietelmiäni niin itseni, kuin myös mahdollisten muiden asiaan samaistuvien sekä siitä kiinnostuneiden kesken.
Lopuksi juuri mieleeni hiipinyt lausahdus, englanniksi kylläkin:
"Dont´t only think. If you want to do it, just do it!"
-Container
